Kiekkoilijan urani ei koskaan lähtenyt käyntiin. Yritystä kyllä oli, ihmeitä ei jäällä kuitenkaan tapahtunut. Luistimet eivät vieneet eteenpäin, mailakin toimi lähinnä tasapainottelun apuvälineenä.

Kuullessani Porin Vähärauman urheilukentän päälle talvisin taiotun luistelukentän kutsun, tälläydyin joka ikiseen kotoa löytyneeseen suojaan. Edelleen muistan, kuinka puettaessa tuli hiki ja kentällä vilu. Kylmä johtui yleensä siitä, että löysin itseni usein veräjänvahdin tehtävistä. Isommat pojat uskalsivat panna minut maaliin seisomaan, sillä toppausten vuoksi en helposti loukannut enkä ehtinyt karatakaan vaikka isompikin pelaaja olisi maalia lähestynyt.

Vanhempani ovat onneksi panneet talteen kypäräni, jossa on nelisenkymmentä siirtokuvaa. Seitsenvuotiaan mielestä oli varmasti oivallinen ajatus siirtää nämä nykyään kovinkin arvokkaat kuvat turvaan jääkiekkokypärään. Nappulakenkieni kärjissä ei tuollon tainnut tarpeeksi olla tilaa.

Jääkiekkokentällä tehdyistä sankariteoista johtuen osa siirtokuvista on lähes kokonaan pois hankautunut, eteenkin kypärän päällä olevat kuvat ovat saaneet siipeensä. Oliko kyseessä persoonallinen taklaustyyli vai vaihtopenkille lumihankeen joutuneen tylsistyminen, sitä en muista.

Klikkaamalla pikkukuvia saat esille (todella pienen) palasen suomalaista jääkiekkohistoriaa.